Jutun on kirjoittanut Kolan omistaja Heli Visti.

Tämä on tarina metsästyskoira Kolasta ja keuhkoihin joutuneesta korresta, johon se oli kuolla. Ja siitä ainoasta oljenkorresta, johon tartuimme pelastaaksemme Kolan hengen: keuhkojen osapoistosta.

Märkäinen keuhkokuume. Keuhkopaise. Vierasesine keuhkoissa. Kuolio keuhkoissa. Aspiraatiopneumonia, nekrosuppuratiivinen alveolarinen pneumonia… Myös vähemmän rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Moista diagnoosia en olisi ikinä voinut kuvitella, kun 10 kuukauden ikäinen unkarinvizsla-pentuni alkoi oksentaa limaa sinä kohtalokkaana perjantaiaamuna helmikuussa. Olisiko kennelyskää, pohdin. Se on virusperäinen tauti, jonka toinen koirani sairasti pari vuotta sitten. En siis ollut kovin huolissani, harmittelin vain, että tästä seuraisi viikkojen eristys. Päivän mittaan pikkukoira väsyi yhä enemmän.  Lämpö nousi hiukan yli 39 asteeseen, mikä ei vielä ole koiralle kuume. Yöllä olin jo viedä koiran päivystykseen, mutta päätin odottaa yön yli. Sitä kadun yhä.

Aamulla pentu oli huomattavan voipunut ja huonovointisen oloinen, kuumeinen. Se ei yskinyt, venytteli vain kaulaansa oudosti ja makasi hiljaa. Sain ajan eläinlääkäriin ja oletin, että haen vain antibiootit ja palaamme sitten kotiin toipumaan. Miten väärässä olinkaan. Eläinsairaala Evidensia Tammistossa koira otettiin heti tehohoitoon ja sain alle puolessa tunnissa kuulla kammottavan uutisen: koiran keuhkokuvista löytyi runsaasti nestettä, joka punktaatiossa osoittautui mädäksi. Pikkukoirallani oli keuhkoissa 2 desiä visvaa! Tulehduksesta kertova CRP-arvo huiteli noin 200:ssa – normaalin raja on alle 10.

– Koirallanne on hyvin todennäköisesti vierasesineen aiheuttama keuhkokuume, joka on metsästyskoirille tyypillinen. Se vaatii leikkaushoidon ja viikkojen toipumisen. Oletteko valmis aloittamaan hoidot?, kysyi päivystävä eläinlääkäri.

 Edessä olisi useita tuhansia euroja maksava operaatio ja useiden päivien tehohoito eläinsairaalassa. Tein päätöksen epäröimättä.

– Tehkää kaikkenne, jotta Kolan henki säästyy, vastasin epäröimättä.

Pieni Kola makasi teho-osaston häkissä tassut täynnä letkuja ja kuono happitötterössä – se ei reagoinut minuun enää millään tavalla. Tajusin, että olin tuonut sen sairaalaan ihan viime hetkellä.

Voiko koira elää, jos keuhkoista poistetaan lähes puolet?

Teho-osaston päivystävä eläinlääkäri kertoi, että keuhkoista otettaisiin ensin CT-kuva, jotta diagnoosi saataisiin varmistettua. Näin tehtiin: useissa keuhkolohkoissa näkyi tulehdusta, ja yhdessä lohkossa epäilys vierasesineestä. Leikkausta kaavailtiin heti seuraavalle päivälle. Itkin lohduttomasti, mutta olin huojentunut, että koira oli hyvässä hoidossa ja jatkuvassa tarkkailussa.

Viikonlopun tehohoidon jälkeen Kolan olo alkoi kohentua ja tulehdusarvot laskivat. Se jaksoi jo itse kävellä pissalle ja kalkkunaleikekin alkoi maistua. Voisiko sittenkin olla mahdollisuus selvitä konservatiivisella hoidolla, pitkällä nesteytys- ja antibioottikuurilla? Vuorokaudessa pikkukoiran tila kuitenkin huononi jälleen.

Lääkärit olivat pitäneet pitkän palaverin Kolan tilanteesta ja sain kuulla, että Kolan ainut oljenkorsi olisi nyt leikkaus. Pelkona oli, että ilman leikkaushoitoa tulehdus leviäisi vielä toimiviin keuhkojen osiin tai heikentäisi jo muuttuneita alueita niin pahasti, ettei ne lopulta antaisivat periksi ja repeäisivät. Alustava arvio oli, että ainakin pahiten vaurioitunut vasen etummainen keuhkolohko leikattaisiin pois.

Kirurgiaan erikoistuva eläinlääkäri Susanna Lukkari kertoi tehtävästä leikkauksesta yksityiskohtaisesti. Halusin tietää, voisiko Kola elää metsästyskoiran arvoista elämää keuhkojen osapoiston jälkeen.  Susanna kertoi, että koiralla on viisi keuhkolohkoa, vasemmalla puolella kaksi ja oikealla kolme. Yhden tai kahden lohkon poiston jälkeen Kola voisi vielä elää täyttä elämää, metsästää ja tehdä kaikkia koiramaisia juttuja. Huippu-urheilijaa siitä ei kuitenkaan enää tulisi.

Tämä riitti minulle. Sovimme, että mikäli avauksessa ilmenisi pahoja vaurioita ympäri keuhkoja, tehtäisiin eutanasia, muutoin leikattaisiin se mikä on mahdollista. Lähdin osastolta itkien. Kola jaksoi nostaa pientä päätään ja heilauttaa häntäänsä. Eiväthän ne olleet jäähyväiset?

Leikkauspäivä oli pitkä. Jännitimme poikani ja Kolan kasvattajan kanssa, soittaisiko kirurgi, ettei mitään ole tehtävissä. Kului yli seitsemän pitkää tuntia, kun kirurgi lopulta soitti. Hänen äänestään kuulsi ammattilaisen innostus: leikkaus oli onnistunut ja kaksi keuhkolohkoa molemmin puolin poistettu. Puhelun jälkeen kaadoin lasin punaviiniä ja itkin helpotuksesta.

Komplikaatiot – päättymätön tarina

Kola vietti leikkauksen jälkeen kolme päivää teho-osastolla. Tulehdusarvot ja veriarvot kohenivat ja Kola kotiutettiin tasan viikon kuluttua siitä, kun olimme sairaalaan tulleet. Hiukan piti nieleskellä laskua, joka minua odotti kassalla. Mutta kalleimmasta on joskus maksettava kalleimman kautta.

Olen kiitollinen, että sain mukaani suoran numeron teho-osastolle ja luvan soittaa milloin vain. Käytin tätä kuumaa linjaa hyödykseni monia kertoja päivässä. Hoitajat ja päivystävät lääkärit tsemppasivat ja antoivat neuvoja. Kaikki oli uutta minulle, mutta tuttua heille. Ilman apua olisin ollut aivan paniikissa.

Seurasin Kolan hengitystä herpaantumatta ja koin samat tuskat kuin pieni urhea koirani. Kaksi päivää kotiutuksesta en enää kestänyt katsella levotonta ja vaikeasti hengittävää Kolaa, vaan vein aikaisin maanantaiaamusta koiran takaisin Tammiston eläinsairaalaan.

Keuhkokuvista kävi ilmi, että keuhko-ontelossa oli yli litra kudosnestettä, joka painoi keuhkoja. Ei siis ihme, että koiran oli vaikea hengittää. Koira punkteerattiin, eikä näytteissä onneksi löytynyt bakteereita. Huolenaiheena kuitenkin oli, voisiko keuhkoissa sittenkin olla vielä jotain infektiota aiheuttavaa: koteloitunut paise tms.

Kola pääsi yhden yön jälkeen jälleen kotiin. Minua hermostutti – koirat ovat mestareita piilottamaan kipujansa. Mitä jos minulta jäisi jotain huomaamatta kotihoidossa? Tammistossa ymmärrettiin huoleni ja Kolalle nimitettiin oma eläinlääkäri, Jenni Ranki, joka otti vastuun Kolan toipilasajan seurannasta.

Verta, kudosnestettä ja kyyneleitä

Kotona Kola tapasi vihdoin myös äitinsä Jallun. Voi sitä nuolemisen ja käpälöimisen määrää! Äitikoiralla oli valeraskaus päällä ja se otti pennun hellään hoitoonsa.

Muutama päivä meni jälleen kivasti, välillä kävimme sairaalassa kontrollikokeissa. CRP laski lupaavasti. Koira oli kotona pirteä ja teimme päivässä useita lyhyitä hihnalenkkejä. Riehua ei saanut.

Viikonlopun jälkeen Kolan vointi romahti jälleen. Koira ei löytänyt yöllä hyvää makuuasentoa ja käveli rauhattomana ympäriinsä. Maanantaiaamuna se pulautteli lammikoittain valkeaa limaa ja lähdimme jälleen Tammistoon. Itkin matkalla sairaalaan – eikö tämä koskaan päättyisi!

Sisätauteihin erikoistuva eläinlääkäri Tiina Wright tarkisti Kolan keuhkot. Oikean puoleiset keuhkot olivat alkaneet parantua hyvin toisin kuin vaikeammin vaurioitunut vasen puoli. Tyhjään keuhko-onteloon oli alkanut muodostua kiinnikkeitä ja kennomaista muodostelmaa, joiden sisään tihkui verta.

Yhdysvalloissa opiskellut ja työskennellyt eläinanestesiologian dosentti Jussi Honkavaara otti yhteyttä Kaliforniaan keuhkokirurgiaan perehtyneeseen eläinlääkäriin, joka epäili kiinnikkeen repeämisen aiheuttaneet verenvuodon. Tämä on varsin yleistä ihmiselle, mutta harvinaista koiralle.

Kolan keuhkoista otettiin CT-kontrollikuva. Suuri lapsen pään kokoinen hematooma (verihyytymä) näkyi poistetun keuhkolohkon paikalla. Jäljelle jääneet keuhkot näyttivät luojan kiitos terveiltä. CRP oli pudonnut jo alle 30:n, eikä antibioottihoidoille enää nähty tarvetta. Olin aivan hermona, eikö tosiaan enää antibiootteja? Jenni Ranki selitti, ettei verihyytymää ryhdyttäisi punktoimaan pois, sillä se saattaisi provosoida uudelle vuodolle tai tulehdukselle. Veri imeytyisi ajan kanssa elimistöön ihan itsestään.

Kola pääsi jälleen kotiin toipumaan. Leikkauksesta oli nyt kulunut kaksi viikkoa.

Episodi 3: vatsavaivat

Kola oli leikkauksen jälkeen syönyt hyvällä ruokahalulla. Annoin sille neljä kertaa päivässä ruoan: helposti sulavaa kanaa, riisiä ja toipilasajan purkkiruokia – ja kaikkia mahdollisia herkkuja. Nyt ruokahaluun tuli stoppi. Vatsa piti äänekästä purinaa ja kurinaa, ja Kola nyrpisti kuonoa jopa maksamakkaralle. Edes äitikoiran mutustelu vieressä ei herättänyt siinä intoa kilpasyöntiin.

Suuntasin apteekkiin hakemaan maitohappobakteereita, canikuria, närästys- ja vatsansuojalääkettä. Eiköhän näillä tropeilla vatsanpurut hellittäisi! Ruokahalu ei kuitenkaan käynnistynyt ja ryhdyin juottamaan Kolalle vettä ja elektrolyyttejä ruiskulla suoraan suuhun.

Kun viimeisimmästä kotiutuksesta oli viitisen päivää, ja koko ruljanssin alkamisesta kolme viikkoa, Kola alkoi jälleen oksentaa limaa. Kakka oli keltaista ja limaista. Yöllä nousi kuume 39,3:een. Koira oli aamulla uupunut ja kuivuneen oloinen.

Lähdimme jälleen Tammiston eläinsairaalaan – tällä kertaa nesteytykseen. Kola oli koko sairastelun ajan viihtynyt Tammistossa kuin kotonaan. Niin monta ihanaa hoitajaa ja lääkäriä, jotka rapsuttelevat ja juttelevat mukavia! Nytkin se tepasteli häntä heiluen osastolle ja kävi rennosti pötkölleen.

Litra nestettä nahan alle toimi kuin olisi laittanut pariston pyllyyn. Kola virkosi silmissä ja rouskutti iloisesti Jenni-lääkärin tarjoamat nappulat. Vielä kontrolliverinäytteet ja sitten kotiin: CRP oli enää 29. Josko tämä tästä!

Verinen välikohtaus keittiössä

Mutta ei se siitä. Seuraavana iltana pilkoin vihanneksia keittiössä – josko itsekin muistaisi syödä jotain – ja kehuin Kolaa, sillä se oli juuri imuroinut kuppinsa tyhjäksi hyvällä ruokahalulla. Kola makoili omalla pedillään ja röyhtäili. Vai oliko se röyhtäys?

Ryntäsin huolestuneena kakovan koiran luo ja huomasin, että suusta ja sieraimista valui verta. Koira säikähti itsekin verenvuotoa ja juoksenteli ympäri asuntoa veri roiskuten äitikoira huolestuneena kintereillään. Nappasin pennun saman tien autoon ja hurautin tutuksi tullutta reittiä Tammiston eläinsairaalaan.

Vastaanottohuoneen lattia täyttyi veritipoista ja hoitaja kulki perässämme mopin kanssa. Röntgenkuvista kävi ilmi, että veri oli peräisin keuhkoista. Happisaturaatio vaikutti normaalilta, mutta valtimoverestä mitattava verikaasuanalyysi osoitti, että Kola kärsi huolestuttavasta happivajeesta.

Jälleen jäi pieni koiruliini teholle hapetukseen ja nesteytykseen. CRP oli alkanut kohota ja se sai antibioottia suoraan suoneen. Verenvuoto oli onneksi tyrehtynyt, mutta lähdin apein mielin kotiin odottamaan aamua ja madonlukuja.

Saattohoitoa?

Aamulla aina positiivinen Jenni Ranki totesi vakavana, että kaikki tehtävissä oleva on nyt tehty. Jäljelle jäisi uusi antibioottikuuri, mutta mikäli Kolan arvot eivät pian lähtisi paranemaan, olisi edessä kipeitä päätöksiä.

Oliko Kolalla kytemässä keuhkoissa uusi infektio vai oliko verenvuoto sittenkin vain kudoksen repeämä, joka sai CRP:n nousemaan? Se jäisi nähtäväksi tulevan viikonlopun ja viikon aikana.

Miksi kaikki ikävä tapahtuu aina öisin tai viikonloppuisin? Tätä pohdin ajaessani kotiin Kola kyydissä. Edessä olisi jälleen pitkä ja ahdistava viikonloppu. Kotini alakerran huone, joka toimi keväällä pentulana, oli nyt valjastettu toipilastilaksi. Painekammioksi. Saattohoitokodiksi.

Kola yskiskeli verta ja mietin, saisinko itsekään nukuttua. Neljän viikon unettomuus, huoli ja stressi olivat saaneet minutkin sairastumaan ja köhin kilpaa Kolan kanssa. Kasvattaja tuli yöksi ”saattohoitamaan” Kolaa.

Epäonnistuimme täysin. Saattohoitopotilas halusi telmiä ja riehua, eikä lainkaan ymmärtänyt olevansa kuolemansairas. Kola söi hyvällä ruokahalulla ja nukkui kuin pieni porsas.

Ihmeiden aika ei ollut ohi. Viikon kuluttua kontrollissa CRP oli laskenut lähes normaalille tasolle.

Villi toipilasaika

 Yritäpä pitää villiä vizslaa aloillaan! Seuraavien viikkojen ajan oli lupa kulkea vain hillityillä remmilenkeillä. Kaikenlainen hilluminen ja hepulointi oli pannassa. Kaulapannassa. Kuonopannassa. Valjaissa. Häkissä. Kaikkea tuli kokeiltua paitsi rauhoittavia.

Kola sai antibiootteja ja kortisonia vielä neljä viikkoa ja päivä päivältä sen kunto koheni ja paino nousi. Miten paradoksaalista, että Kola sairasti vakavan keuhkokuumeen juuri koronan kynnyksellä. Koko maailma päätyi kanssamme eristykseen.

Kävimme Jennin luona säännöllisesti kontrolleissa. Ultrassa näkyi, että keuhko-ontelossa lymyävä valtava hematooma kutistui kutistumistaan. Kun CRP oli alle 10, antibiootit lopetettiin.

Kolan sairastumisesta on nyt nelisen kuukautta. Personal trainerina tunnettu Kola on palannut koiraystäviensä pariin vauhdittamaan tätikoirien elämää. Jäljelle jääneet keuhkot toimivat hyvin, mutta Kolttosen liikkumista pitäisi vielä rajoittaa – Kola kun ei itse tunne rajojaan. Aika näyttää, miten hyvin keuhkojen kapasiteetti palautuu, tulevatko kiinnikkeet ja arpikudos rajoittamaan keuhkojen toimintaa.

Sitä odotellessa Kola jatkaa iloista elämäänsä. Siitä suuri sydämen muotoinen kiitos Tammiston eläinsairaalan tehotiimille!

Asiantuntijat kertovat Kolan hoidosta

Kolan hoitoon osallistui monta asiantuntijaa. Vaativissa potilastapauksissa laaja kollegaverkosto ja modernit diagnostiikkamahdollisuudet auttavat hoidon suunnittelussa.

Jussi Honkavaara: Rintaontelon kirurgia

”Rintaontelon kirurgiset toimenpiteet ovat aina anestesian kannalta muita leikkauksia haastavampia, koska tilanne on potilaalle täysin epäfysiologinen ja leikkausryhmän voi olla vaikea olla koskematta isoihin verisuoniin ja sydämeen. Tämän vuoksi jatkuva toimenpiteen aikainen kommunikaatio anestesia- ja leikkaustiimien välillä on oleellista ja edellyttää tavallista tarkempaa potilasvalvontaa.

Kolan kohdalla tilanne oli erityisen haastava, koska keuhkot olivat vaurioituneet molemminpuolisesti. Jo toimenpiteen alussa kävi kuitenkin ilmi, että Kolan taaemmat keuhkoalueet toimivat hyvin, joten toimenpidettä ei tarvinnut potilasturvallisuussyistä kiirehtiä. Toinen merkittävä tekijä näin kajoavissa leikkauksissa on riittävä kivunhallinta, mikä on aivan keskeistä potilaan hyvinvoinnin kannalta etenkin heräämis- ja toipumisvaiheessa. Kola heräsikin toimenpiteestä rauhallisesti ja pystyi heti ottamaan normaaleja, syviä henkäyksiä, mikä kertoo modernien puudutustekniikoiden erinomaisesta tehosta. Toki tämä tarkoitti sitä, että Kola-parasta roikkui useita eri letkuja ja katetreja, joihin monia eri lääkityksiä annosteltiin – onneksi ne eivät tuntuneet tätä pientä urheaa koiraa häiritsevän lainkaan!”

 Jussi Honkavaara, ELT eläinanestesiologian dosentti

Jenni Ranki: Keuhkokuumeesta toipuminen

”Koirien keuhkokuume on yleinen ja monimuotoinen sairaus niin taustasyynsä kuin oirekirjonsa suhteen. Yleisimmin keuhkokuume kehittyy, kun koira vetää hengitysteihinsä jotakin sinne kuulumatonta kuten mahansisältöä – tai vierasesineen, mikä on metsästyskoirille tyypillistä. Aiheuttajabakteerit ovat tavallisimmin normaaleja ruuansulatuskanavan ja ihon bakteereita, kuten Kolalla todettu E. coli.

Lievät keuhkotulehdukset voivat parantua itsekseenkin, mutta usein keuhkokuume vaatii sairaalahoitoa. Potilas on usein yleisoireinen eli apaattinen, kuumeinen ja syömätön. Se saattaa olla pahoinvoiva ja niin heikkona, ettei juuri liiku.

Tärkeimmät hoidot sairaalassa ovat laajakirjoinen suonensisäinen antibioottihoito, jonka olisi hyvä perustua bakteeriviljelyvastaukseen, ja lisähapen anto kaulurin tai nenäletkun avulla tai happikammiossa, jotta potilaan veressä on riittävästi happea tulehdusreaktion heikentämästä keuhkojen toiminnasta huolimatta. Tukihoitoina annetaan runsasta suonensisäisesti nesteytystä ja ruuansulatuskanavan toimintaa ylläpitäviä lääkkeitä, joskus myös hengenahdistusta helpottavia lääkkeitä ja kipulääkkeitä. Potilasta pyritään liikuttamaan ja sille voidaan antaa limaa irrottavia lääkkeitä, jotta hengitystie-eritteet poistuisivat yskimällä.

Joskus, kuten Kolan tapauksessa, osa keuhkolohkoista tulehtuu elinkelvottomiksi, jolloin tulehdusta ei saada kuriin ilman muuttuneen kudoksen kirurgista poistoa. Suurin osa keuhkokuumepotilaista toipuu lääke- ja tukihoidon avulla jo muutamassa päivässä kotiutuskuntoiseksi. Sairauden vakavuutta ja etenemistä on melko mahdoton ennustaa oireiden alkaessa, joten hoito on syytä aloittaa heti intensiivisesti ja hoitovastetta on seurattava päivä kerrallaan.”

Jenni Ranki, pieneläinsairauksien erikoiseläinlääkäri